Kesälomani on lusittu ja olen Helsingissä. Pitkin viikkoa olen vaihdellut teksti- ja facebook-viestejä musiikkialan mentorini, senseini, Mr Miyagini, legendaarisesta Ukkosmaine-yhtyeestä tunnetun Juki Recordsin Wilhelm Meisterin kanssa. Viestit ovat olleet pääpainoltaan Myrkky-kamaa, joten jätän niiden puimisen toisaalle. Yksi ynnä yksi on lopputulokseltaan se, että päätän suorilta suunnata klyyvarini Helsingistä opiskelumatkalle kohti Tallinnaa. Majoitus on järjestetty Juki Recordsin Tallinnan toimipisteelle.
Tapaan Wilhelmin Helsingin päädyn satamassa harmaana sunnuntaiaamuna. Pelaamme 50 sentin kimpat hedelmäpelissä. Ei voittoa. Vaihdamme kuulumiset (myrkky-osastoa) ja suuntaamme laivaan. Mies tilaa viroksi kahvin ja muffinssin. Saakelin kojootti on seksikkyytensä lisäks kielimiehiä! Mie tyydyn käyttämään englantia. Laiva keinuu kuin ala-asteelainen kiikkupolttista pelatessa, joten lukemisesta ei meinaa tulla mitään. Keskitän voimavarani oksennuksen pitämiseen toisaalla.
Saavumme sateiseen Tallinnaan. Jipii, onkin aikaa kun täällä on viimeksi visiteerannut. Kävelemme Juki Recordsin toimipisteelle, jätämme kamat sinne ja suuntaamme kauppaan. Kyllä, musisoijienkin täytyy syödä. Sitten viime reissuni Viro on siirtynyt kruunuista euroihin, mikä helpottaa aivosoluni työskentelyä päässäni kummasti. Wilhelm on luvannut tehdä ruoaksi bravurinsa, nimittäin legendaariset Diskotähden soijarouhepihvit. Mieshän jakoi reseptinsä avoimesti myös Komposti-lehden lukijoille (1/2011). Olen kuullut huhuja myös miehen uusista salaisista maustelöydöistä, joten en malta odottaa lopputulemaa.
Ruokaa sylit täynnä takaisin toimistolle. Wilhelm aloittaa kokkaamisen, mie keskityn toimiston ihailemiseen. Toimisto henkii virolaisuutta, jota on hankala sanoiks pukea. Virossa on joku oma esanssinsa koko elämän suhteen. Siellä on semmonen tekemisen meininki kaikessa. Turha laitosmaisuus on poissa. Samalla koko maa henkii pientä turvattomuutta, mikä kuitenkin lienee pääsääntöisesti pavosen heskaa. Nimittäin miun mielestä myö helevetinhyvinvointivaltiossa eläneet kärsitään turvallisuuden illuusiosta. No, tää blogi ei oo mikään viisastelun kehto (vaan näsäviisastelun kehto), joten jätän syvällisemmät pohdinnat suosiolla Hyytis Podcastiin (tulossa).
Virolaisessa musassakin on miun mielestä tekemisen meno. Kakun maku ajaa kakun ulkonäön ohi. Siitä mie tykkään. Toinen asia mistä mie tykkään on Wilhelm Meisterin ruoka. On nimittäin pikkasen hyvää. Syön niin paljon, että maha alkaa muistuttaa pomppulinnaa. Siirrymme vaateriin katsomaan Stam1nan musavideoita ja puhumaan elämästä. Eeeeelmästä, niinkuin meilläpäin sanotaan. Ilta sujuu leppoisasti ja käymme vanhassa kaupungissa kävelemässä. Bongaan Marion tähden ja meinaan käydä hakemassa sen. Pääsisin juoksemaan nimittäin vihollisten läpi.
Maanantai-aamu. Unohtakaa viina, huumeet, stripparit ja muut rock n' roll - illuusiot. Paskahousujen hommaa. Myö ollaan sovittu Wilhelmin kanssa lähtevämme lenkille. Diskotähden aamiainen, sen sulattelu leffaa katsomalla, lenkkikamat niskaan ja menoks. Wilhelm puhuu että voitais vetästä 10 kilometria. No mikäpä ettei. Mie en oo ikinä juossu 12 kilometria enempää kerralla, mutta eiköhän se mene. Wilhelm yrittää suostutella, että jos kulkee niin voidaan myös pitkittää lenkkiä. Kieltäydyn kunniasta. Tallinna varokoon, täältä tulee soomipoika Virénin jalanjäljissä!
Tiedän Wilhelmin valmistautuvan puolimaratooniin, joka pidetään parin viikon päästä musaihmisten juoksusessioissa Jyväskylässä. No, miullakin on ihan hyvä kunto. Luulen. Ehkä. Lenkki alkaa, Wilhelm vetää ihan vitun kovaa. Ehkä mies yrittää löydä leikkimielisesti luuta miulle kurkkuun. Pakko miehen on hyytyä jos tahti on tämmöinen. Onhan? Onhan!? ONHAN!?!?! Puolitoista kilometria ja venyttelemme. Hitto mikä tahti. Huh huh. Eikun eteenpäin. Siirryn suosiolla Wilhelmin peesiin, antaa miehen halkoa tuulet, mie tulen imussa. Vanha vilunkikeino. Tuntuu kuin Rocky hakkaisi keuhkojani ja sisäelimiäni. Kiroan joka ainoan tupakan jonka olen elämäni aikana polttanut. Vauhti ei tipu, välillä tuntuu että se ainoastaan kovenee. Jo nyt on perhana mihin soppaan oon lusikkani uittanut. Käsistä tuntuu lähtevän tunto. Osaakohan Wilhelm elvytystä? Bongaan pelikortteja maasta, ristirouva ja patakymppi. Ei ainakaan hirmu positiiviselta vaikuta nää merkit. Kuolenko mie!?
Wilhelm huikkaa viiden kilometrin kohdilla välimatkan. Huh, puoliväli. Ennemmin olisin tosin toivonut olevani vaikka puutteessa olevan karvaisen vankilakaverin jalkovälissä kun tän lenkin puolivälissä. Aivan hirveä olo. Happi ei kulje, limaa on kurkku täynnä. Wilhelm kipittää kuin kiimassa oleva gnu. Aaaargh! Vihdoin lenkki saapuu päätökseen. 10,5 kilometriä. Nautin noin tunnin sessiosta ehkä minuutin verran. Teen pyhän lupauksen polttaa lenkkarit juhannuskokossa ja tehdä kaikkeni jotta pitkät juoksumatkat saataisiin poistettua olympialaisista. Ihan vaan kostoksi.
Pikkuhiljaa endorfiini rantautuu kehooni, mutta pyhä kolminaisuus: kolotus + särky + vitutus on vielä ykköspallilla. Suihkuun, kaupungille syömään ja penkomaan Tallinnan levykauppojen laareja. Löydän kaupasta ruorilla varustetun kipparin hatun ja mikä parasta: se mahtuu vielä miun päähän. Paras ostos mitä olen vuosiin tehnyt! Ostan myös Wilhelmiltä Line6:n pocketpodin. Kaverithan on vittuilleet miulle miun Line6sen Flextone - soundistani ties kuinka kauan. Taidanpa ruveta soittamaan tällä minivehkeellä kaikki tulevat keikat, ihan vain vittuillakseni.
 |
| Kokoa hahmoittaakseni asetin kuvaan Street Dogsin loistavan albumin teemoittaman lasinalusen. |
Helsinki. Elvistelen kapteeninhatullani. Bussi lentokentälle. Elvistelen kapteeninhatullani. Kantamukset ottaa kuuppaan. Elvistelen kapteeninhatullani. Lentokenttä. Unohdan siirtää ruumaan menevään laukkuun metroseksuellit kosmetiikkatuotteeni. Turvatarkastus. Metroseksuellit kosmetiikkatuotteeni roskiin. Vitutus. Lento. Joensuu. Koti. Oma sänky. Hyvät unet. Hyvä mieli. Tästä on hyvä jatkaa kohti viikonlopun Varkaudessa järjestettävää Theft City Rockia. Kiitos Viro ja kiitos Wilhelm! Sangen hyvä fiilis, vaikka nännit onkin vereslihalla lenkkeilystä.
t: Hyytis
